Kuolemanpelko on yleistä mutta siitä ei puhuta

Kirjoittaja lausui ääneen kuolemanpelkonsa ja lähti etsimään pelolle historiallisia ja kulttuurisia syitä yhdessä saattohoidon opettaja Maria Viljamaan kanssa. Matkalla he löysivät vastauksen siihen, miksi kuolemanpelosta pitäisi puhua enemmän.

Minä tulen kuolemaan. Suomen kielen futuuri kertoo lohduttoman tulevaisuuteni. Vaihtoehtoja ei ole. Syntymän jälkeen kuolema on elämäni varmimpia tosiasioita.

Ja se pelottaa minua aivan vietävästi.

Yksilökeskeisessä kulttuurissa olen kasvanut ajattelemaan, että elämään voi vaikuttaa. Saatan melko vapaasti valita, missä asun, mitä opiskelen ja millaista työtä haluan tehdä. Vielä helpommin voin päättää, mitä syön iltapalaksi, lähdenkö lenkille vai jäänkö sohvan nurkkaan katsomaan telkkaria.

Kuoleman kohdalla valinnanvaraa ei ole. Tapahtumana se on ehdoton. Ja vaikka voisi ajatella, että ehdottomuuden tuoma varmuus helpottaisi hyväksymistä, omalla kohdallani on päinvastoin:

Kuolema tuntuu epätodelliselta painajaisunelta, vieraalta ja epävarmalta.

Suomen Diakoniaopiston saattohoidon opettaja Maria Viljamaa tunnistaa ajatukseni.

”Kuolemanpelkoa on ollut eri aikakausina ja kulttuureissa. Se on monella tapaa inhimillinen tunne. Onhan kuolema hyppy tuntemattomaan, eikä kukaan meistä tiedä, mitä kuolemassa tai sen jälkeen tapahtuu.”

Moniin nykyuskontoihin liittyy ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä. Uskomus on kuitenkin huomattavasti vanhempi.

”Kuoleman jälkeiseen elämään on uskottu jo ennen esimerkiksi kristinuskon vakiintumista. Ehkä se on ollut tarpeellista nimenomaan kuolemanpelon takia”, Maria pohtii.

Tutkimusten mukaan uskonnollisuus voi lievittää kuolemanpelkoa. Maallistuneessa yhteiskunnassa on kuitenkin monia, joille uskonto ei tarjoa turvapaikkaa kuoleman kysymyksissä.

Siksi kysymysten kanssa saattaa jäädä kovin yksin.

Kuinka vieraannuimme kuolemasta ja tunteista

Kuolemanpelko ei ole ainoa ongelmani. Pelon lisäksi olen nimittäin onnistunut kehittämään kuolemanpelkohäpeän.

Onhan pelkääminen vähän lapsellista. Noloa.

Nolostusta lisää se, että yksikään tuttavani ei ole tunnustanut pelkäävänsä kuolemaa. Tai oikeastaan, kun yritän puhua aiheesta, vastassa on useimmiten hiljaisuus. Kuolema ei ole toivottu jutunjuuri kahvipöytiin tai perheillallisille. Se pilaa tunnelman.

Viljamaan mukaan kuolemasta on tullut tabu viime vuosikymmenten aikana.

”Ennen nykyaikaisen lääketieteen ja hygieniatason kehitystä kuolema oli luonnollisempi osa yhteisöjen elämää ja ehkä siitä siksi puhuttiin enemmän.”

Sata vuotta sitten ihmiset kuolivat nuorempina. Lapsikuolleisuuskin oli yleistä. Vaikka kuolemaa ehkä pelättiin, se oli vakiovieras, josta oli turha vaieta.

Myös kuolemaan liittyvät rituaalit ovat auttaneet menneisyyden ihmistä kohtaamaan oman ja toisten kuolevaisuuden.

Aiemmin kuolleen ruumiin peseminen ja pukeminen oli läheisten tehtävä. Nykyisin rituaalit on pääasiassa ulkoistettu hautaustoimistoille tai muille kuoleman ammattilaisille.

Puhumattakaan siitä, että iso osa sukupolveni kasvateista ei ole koskaan edes nähnyt kuollutta.

”Suhteemme kuolemaan on hyvin erilainen kuin vaikkapa 1940-luvulla, jolloin isoisovanhempani kuolivat. Kuoleman jälkeen heidät asetettiin oman talon kuistille odottamaan hautaamista. Sukulaiset, tuttavat ja kyläläiset kävivät katsomassa kuollutta ja jättämässä hyvästit. Kuolema oli silmien edessä”, Maria kertoo.

Vähitellen kuolema on siirtynyt kauemmas arjesta. Niin kauas, että 90-luvulla vanhemmat saattoivat pohtia, voiko lasta edes ottaa mukaan hautajaisiin vai onko se lapselle liian raskasta.

Ei ihme, että olemme vieraantuneet paitsi kuolemasta, myös siihen liittyvistä tunteista. Esimerkiksi surusta.

Onko sinullakin kipupiste?

Nettiaikana kuolemaan liittyvä suru on yhä useammin median välittämää. Kun luen postauksen menetyksestä, lähetän sydämen tai osanoton. Kun maailmassa tapahtuu järkyttävä tragedia, ihmiskunta jakaa yhteisen surukokemuksen sosiaalisen median kautta. Meistä tulee suuri, sureva yhteisö.

Eikä nettivälitteinen surun jakaminen tietenkään ole huono asia. Omaiset voivat raskaassa tilanteessa ilmoittaa kuolemasta somessa, mikä voi olla helpottavaa surun hetkellä. Itse vain toivoisin, että osaisin yhä kohdata surevan myös kasvokkain.

Kun työkaveri kertoo menettäneen läheisensä, sanat tarttuvat yhtäkkiä kitalakeen. Osanotto kuulostaa kankealta eikä sydänemojia voi lähettää kasvokkain. Pitäisikö halata?

Maria Viljamaan mukaan moni tuntee surevaa kohtaan aitoa empatiaa. Kohtaamisen hetkellä saatetaan kuitenkin miettiä, mitä pitäisi tehdä ja osaako varmasti toimia oikein. Ehkä sureva haluaisi olla rauhassa?

”Ei koskaan ole huono idea kysyä, miten voi auttaa ja vielä parempi on ryhtyä toimeen: viedä esimerkiksi soppakattila.”

Samalla kun itse painimme käyttäytymissääntöjen kanssa, saattaa sureva jäädä puolihuomaamatta yksin.

Surun ja surevan kohtaaminen on ihmisyhteisömme kipupiste. Sen painaminen osoittaa, että ainakin omasta peilistäni katsoo usein keskeneräinen ihminen. 

Kuoleman- vai elämänpelkoa?

Kuinka moni pelkää kuolemaa? Maria on työskennellyt iäkkäämpien saattohoidossa, ja toteaa, että ikäihmisistä aika harva.

”Iäkkäälle kuolema voi olla lohdullinen, luonnollinen elämän päämäärä”, hän sanoo.

Marian mukaan nuoremmilla ihmisillä kuolemanpelko on yleisempää. Pelko näkyy ihmisissä eri tavoilla, eikä sitä ole aina helppo tunnistaa.

Kuolemanpelko on eräänlainen rykelmä epämiellyttäviksi koettuja tunteita ja tuntemuksia, jotka liittyvät ylipäänsä ihmisen kuolevaisuuteen – omaan tai toisten.

Mitä pidempään Marian kanssa puhun, sitä selkeämmin tajuan yhden asian.

Oikeastaan en pelkää kuolemaa. Pelkään elämää ennen sitä.

Pelkään kipua. Pelkään alennustilaa. Sitä, millaisena joudun näkemään itseni ja millaisena muut minut näkevät.

Mutta ehkä eniten pelkään, etten voi vaikuttaa siihen, miten, missä ja kenen hoidossa tulen kuolemaan.

Siksi Marian mukaan on tärkeää, että hoitoalan ammattilaisilla on saattohoidon osaamista. Niin kuolevaa voidaan parhaiten auttaa ja pelkojakin helpottaa.

Marian mukaan esimerkiksi kivun pelkoon auttaa parhaiten tieto: Kuolevan täytyy saada tarpeeksi ja oikea-aikaisesti tietoa omasta tilanteestaan ja kivunhoidosta. On käytävä läpi erilaisia kipulääkevaihtoehtoja ja kertoa sedaation eli nukutuksen mahdollisuudesta.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa ammattilaisilla täytyy olla myös ymmärrystä erilaisista kulttuureista ja niiden merkityksestä ihmisen ja omaisten suhtautumisessa kuolemaan.

”Saattohoidon koulutuksen saaneet ammattilaiset osaavat kohdata kuolevan omat toiveet: kenet hän haluaa paikalle, millaisessa ilmapiirissä kuolema tapahtuu ja millaista kosketusta tämä kaipaa.”

Kuoleva tulee aina ensin

Oman kuolevaisuuden tunnustaminen on ihmiselle eksistentiaalinen kriisi. Filosofi Yuriko Saito on etsinyt kriisiin helpotusta japanilaiseen estetiikkaan liittyvästä wabi-käsitteestä. Kun länsimaisessa kulttuurissa ihailemme nuoruutta ja siihen liitettyä kauneutta, wabi korostaa ihmisten, esineiden ja tapahtumien ohimenevyyttä. Siis sitä, että elämä on hetkellistä ja me sen mukana.

Wabin avulla ihmisen on mahdollista suhtautua omaan ikääntymiseen ja kuolevaisuuteen positiivisemmin.

Vaikka kuolemaan ei pystyisi suhtautumaan positiivisesti, omia pelkoja kannattaa ainakin tutkiskella.

”Kuolemanpelko nimittäin kääntää ihmistä sisäänpäin. Se työntää pois muista ja vaikuttaa kykyymme kohdata toisemme”, Maria toteaa.

Siksi kuolevan ihmisen kohtaamisessa pätee kultainen periaate, jonka mukaan kuoleva tulee aina ensin. Muiden – hoitohenkilöstön, läheisten, vapaaehtoisten – tehtävänä on kuolevan hyvän toteuttaminen.

Kummallista kyllä periaate toimii usein vapauttavasti. Marian mukaan se saattaa poistaa pelot, turhat käyttäytymisnormit ja kyvyttömyyden tunteet.

Tilalle astuu aito ymmärrys siitä, miten voi toimia toisen parhaaksi. Mahdollistaa hyvä elämä. Siksi vaikeiden tunteiden lisäksi saattohoitohuoneeseen voi mahtua iloa, huumoria ja rakkautta.

Jään ajattelemaan tätä pitkäksi aikaa. Ja ehkä juuri siksi kirjoitan kuolemanpelosta.

Jotta oppisimme elämään vielä vähän enemmän toisiamme varten.

Tietoa saattohoidon koulutuksesta

• Suomen Diakoniaopisto järjestää saattohoidon täydennyskoulutusta sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille.
• Koulutuksessa on mahdollista suorittaa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon perusteet tai syventävät opinnot.
• Organisaatio voi ostaa koulutuksen työntekijöilleen tai koulutus voidaan toteuttaa oppisopimuksena.
• Lue lisää saattohoidon täydennyskoulutuksista >>