Voimaa hoivaan – prätkäpukuisen projektipäällikön muistelmat
Reilut kymmenen vuotta sitten Diakoniaopiston Voimaa hoivaan -hankkeessa houkuteltiin miehiä hoiva-alalle. Projektipäällikkö kirjoitti omat muistelmansa hupaisista hetkistä ja paljastaa, saatiinko hoivaan lisää voimaa.
Ajelin kesähelteessä 2007 Alppikadulla Helsingin Kalliossa. Parkkeerasin Harley Davidsonin punatiilisen kirkon parkkipaikalle. Koin olevani pitkine partoineni ja nahkapuvussa vieraassa ympäristössä. Idyllinen punatiilinen pihapiiri kuhisi nuoria sosiaali- ja terveysalan opiskelijoita – useimmat naisia.
Olin tullut työhaastatteluun Diakoniaopistoon.
Hoiva-alaa ja sen historiaa ovat tahdittaneet pääosin naiset. Uhrautuvaiset kutsumusammattilaiset työskentelivät menneinä vuosina jopa ilman palkkaa. Nyt oli Diakoniaopistossa päätetty, että tarvitaan voimaa hoivaan. Ajatuksena oli houkutella äijäprojektin avulla miehiä hoiva-alalle.
Työhaastatteluun tullessani olin juuri lopettelemassa perustamaani kivialan yritystä. Työt hautausmaalla toivat leipää pöytään, mutta ajattelin että voisin vielä autella eläviä. Päätin hakea projektipäällikön paikkaa Voimaan hoivaan -ESR-projektista ja sain pestin.
Aiempien vuosien hankeammattilaisena olin oppinut, että julkisin varoin toteutetaan sekä hankkeita, joilla on vaikuttavuutta mutta myös liikaa hankkeita, joista jää pelkkä mappi hyllyyn pölyttymään. Koska olin jo usean vuoden ajan työllistänyt itseni yrittäjänä, olin päättänyt, että jos vielä palaan hankkeiden pariin, tuo ensin mainittu, onnistumisen mahdollisuus, on ehtona.
Tuskaa ja kortsuja
Kun aloitin työt, oli voiman etsiminen jo aloitettu – mistäpä muualta kuin Tuska-festareilta.
Kesän festivaaleille oli hankittu enkelinsiipikuvioin painettuja ”Pidä huolta” -kondomeja. Kuvamaailmaa oli tietoisesti uudistettu: lettipartainen, vihaisen näköinen prätkähahmo poseerasi kuvassa kysyen oliko tässä Sisar hento valkoinen?
Se herätti laajaa keskustelua. Kuvasto oli jotain muuta kuin mihin oli totuttu.
Jatkoimme radikaalilla ja näkyvällä tv-, lehti-, radio- ja nettimainonnalla. Markkinoinnin lisäksi loimme mentorimallin tukemaan hoiva-alan opiskelijoita ja jo alalla työskenteleviä miehiä.
Sote-alan opiskelijoista erityisesti miehet keskeyttivät usein, kipuillen alan opetuskäytäntöjä. Jo alalla työskentelevät kokivat, että he päätyivät työssään tekemään ”miestapaisia” töitä. Haastattelin satoja hoivamiehiä ja sama kaava toistui. Mies oli sotessa talonmies.
Oma työurani alkoi päiväkodissa vuonna 1980, ja muistan siltä ajalta saman kaavan. Mutta olin kai jo luullut, että maailma olisi muuttunut.
Punttikisaa ja hoivakriisi
Voimaa hoivaan -projekti haastoi koko hoiva-alaa miettimään, millaista olisi, jos alalle saadaankin lisää miehiä monenlaisista taustoista. Nousevatko palkat, kuten miesvaltaisilla aloilla on tapana? Tuovatko miehet alalle kaivattua fyysistä voimaa? Alan lisäksi jouduimme haastamaan myös omat stereotypiamme.
Esiinnyimme useilla sote-alan messuilla mukanamme 50 kg punnus, joka on lähellä hoivayksikön asukkaan keskiarvopainoa. Pyysimme messuvieraita kokeilemaan, löytyykö ”voimaa hoivaan”. Pelin henki oli, että tuota painoa riiputetaan yhdellä kädellä sekuntikelloa vastaan.
Olimme hämmästyneitä. Erityisesti nuoret naiset jaksoivat riiputtaa tuota punnusta keskimäärin jopa paremmin kuin samanikäiset nuoret miehet. Iäkkäämmillä kilpailijoilla tulokset kääntyivät miesten eduksi. Monet olivat tehneet koko elämänsä fyysistä työtä ja se näkyi.
Testasimme näin noin kolme tuhatta eri ikäistä miestä ja naista. Hyvin tavallinen aika iästä ja sukupuolesta riippumatta oli alle kaksikymmentä sekuntia. Ensin katoaa sormista tunto, sitten tulee kipu ja lopulta kirpoaa ote. Naisilla oli kuitenkin ennätys pitkään hallussaan, kun eräs viisikymppinen ratsastusta harrastava rouva piteli punttia 2 minuuttia 59 sekuntia. Hänet voitti myöhemmin mies, eläköitynyt entinen metsuri, ajalla 3 minuuttia 30 sekuntia.
(Löytyi lopulta vielä eräs neljän ja puolen minuutin nuori mies, mutta hän olikin itämaisten kamppailulajien harrastaja).
No, lopputulos: mies ei siis tuo juuri sen enempää fyysistä voimaa hoiva-alalle, mitä tähän epätieteelliseen ja leikkimieliseen testiin on luottaminen. Naisissa oli havaittavissa naarasleijonan fyysistä voimaa ja sitkeyttä. Mutta jäin pohtimaan, että jos monipuolisella työelämäkokemuksella varustettuja alanvaihtajamiehiä (tai -naisia!) alkaisi valua sankoin joukoin hoiva-alalle, muuttuisiko jokin alassa tai arjen käytännöissä? Tehtäisiinkö vaikkapa asukas- tai potilaslogiikkaan teknisiä parannuksia?
Ehkä miesten saaminen hoiva-alalle ei lisäisikään fyysistä voimaa vaan uusia, erilaisia ideoita ja mahdollisuuden muuttaa alaa – ehkä jopa kaikille paremmaksi? Eikö monimuotoisuus ja ”boksin ulkopuolelta ajattelu”, kuten pöhinäpiireissä sanotaan, ole rikastuttava voimavara?
Yllätyksekseni saan vielä näinäkin vuosina kuulla, että joku hoiva-alalla työskentelevä löysi alalle juuri tuon lyhyen Voimaa hoivaan -projektin myötä.
Ei jäänyt pelkkä mappi hyllyyn pölyttymään.
-Juha Leviäkangas-
Kirjoittaja toimi Voimaa hoivaan -projektin ensimmäisen vaiheen projektipäällikkönä vuosina 2007-2008.
