Teknologia kehittyy mutta aidot kohtaamiset pysyvät
Kasarilla opettajaan sai yhteyden kirjepostilla tai lankapuhelimella. Tänään opiskellaan virtuaaliluokissa ja viestitellään kännykän appilla. Hoitoalan koulutus on muuttunut radikaalisti teknologiakehityksen myötä mutta kaikkea sekään ei muuta.
Hoitoala kehittyy hurjaa vauhtia, mutta niin on kehittynyt myös hoitoalan koulutus. Tervetuloa mukaan opintomatkalle kahdeksankymmentäluvun kautta.
Kasarilla opettaja sai kirjeitä
Vuonna 1983 valmistuin apuhoitajaksi (eli kuten nykyään nimike kuuluu, lähihoitajaksi). Tuolloin opiskelu tapahtui tiivisti koulun penkillä. Koulupäivät kestivät kahdeksasta neljään. Oppiaineita olivat mikrobiologia, fysiologia- ja anatomia, tautioppi, sisätautioppi, kirurginen hoitotyö, etiikka, lääkehoito, lääkelaskut ja niin edelleen. Opetus oli pilkottu niin sanotusti ”atomeiksi”.
Joka oppikurssilla oli oma kirjansa, jota tunnilla käytiin läpi. Luennoitsija esitti kalvoja, joista me oppilaat kirjoitimme muistiinpanoja. Illalla tehtiin sitten kotiläksyjä. Tentit kuuluivat tietysti myös oppimiseen, joten esimerkiksi fysiologian ja anatomian tentissä tuli nimetä luut, lihakset, verisuonet, sydämen rakenne, keuhkojen iso- ja pieni verenkierto, suolisto ynnä muut – niin suomen kuin latinan kielellä. Kaikki kirjoitettiin tietysti käsin.
Työssäoppimisessa pidin oppimispäiväkirjaa, johon kirjoitin päivittäiset tavoitteet ja mitä oli oppinut. Ohjaava hoitaja kirjasi kommenttinsa kirjaseen.
Ja kuvitelkaapa tätä: opettajaan pidettiin yhteyttä lankapuhelimella tai kirjeitse.
Ysärillä verkko-opinnot vain naurattivat
1990-luvulla jatkoin opintojani sairaanhoitajaksi ja tuolloinkin opiskelu tapahtui pääasiassa koululuokassa sekä työpaikalla työssäoppimisen jaksoilla. Tietokoneet alkoivat kuitenkin yleistyä koulumaailmassa ja erilaisten oppimisalustojen kehittäminen alkoi.
Muistan, kun innokkaana sairaanhoitajaopiskelijana kerroin työpaikallani, että tietokonemaailmassa kehitetään e-opiskelua ja hoitotyön opintoja voi tulevaisuudessa opiskella itsenäisesti verkko-opintoina. Silloiset kollegani nauroivat minulle päin naamaa ja totesivat, että ”hoitoala on ala, jota ei kirjekurssina voi suorittaa, se vaatii konkreettista käsillä tekemistä ja aitoja potilastilanteita oikeassa sairaalassa”.
Eivätkä he olleet täysin väärässä.
Onko kaikki 2020-luvulla toisin?
Olen työskennellyt Diakoniaopistossa vuodesta 2015 saakka, ja myös tänä aikana e-oppiminen ja opiskelutavat ovat kehittyneet merkittävästi. Viimeisen sysäyksen kehitykselle toi korona.
Nykyään netti on osa jokapäiväistä kouluelämää. On Elli-oppimisalusta, jossa opiskellaan virtuaaliluokassa. On Wilma, joka toimii paitsi viestinnässä, myös opiskelijan oppimisprosessin kokoajana. Lisäksi käytetään erilaisia kokous- ja ryhmätyöalustoja, kuten Teamsia.
Nykyään SDO:ssa voi opiskella sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon joko kokonaan tai osin verkko-opintoina. Työssäoppimisjaksoilla ollaan edelleen hoiva-alan työpaikoissa, jolloin opiskelija saa kokemuksen hoivatyön arjesta.
Pitkän hoitajaurani aikana olen ollut mukana monenlaisissa muutoksissa ja kehittämistehtävissä. Edelleen olen vakuuttunut siitä, että vaikka teoreettisia asioita voidaankin opiskella ja oppia verkossa, hoivatyön arkea ei voi simuloida. Lopulta oppiminen vaatii aitoja kohtaamisia.
Hoitaja on se, joka katsoo silmiin, kuulee kuiskauksen, auttaa, kun omat voimat eivät enää riitä. Hoitaja luo olemassaolollaan turvallisuuden tunteen ikääntyneelle ja on vierellä myös silloin, kun elämä päättyy. Hoitajuus on paljon muuta kuin teknistä osaamista: se on inhimillisyyttä, välittämistä, empatiaa, lähimmäisenrakkautta sekä auttamisen halua. Se on arvokasta ihmisyyttä.
Yksi tärkeimmistä töistä, joita ihminen voi tehdä.
-Mirja Koskela-
Kirjoittaja toimii sosiaali- ja terveysalan opettajana Suomen Diakoniaopistolla. Hän on psykiatrinen sairaanhoitaja (YAMK) sekä pitkään vanhusten- ja vammaisten tehostetussa asumispalvelutuotannossa toiminut johtaja ja yrittäjä, jolla sydämen asiana on seniorityö ja sen kehittäminen.
