Kuinka opin juuri silloin kun en opi

Kun homma karahtaa kiville eli kuinka opin juuri silloin kun en opi

Mietin usein, miten erilaista opiskelu on ollut eri elämäntilanteissa ja -vaiheissa. Miksi opiskelu on välillä tuntunut kuin vuorta siirtäisi rautakangella: ei onnistu sitten niin mitenkään päin. Kaikkihan oppii ja opiskelu on kivaa. Tieto avaa uusia näköaloja, kielien osaaminen on upeaa ja on vain yksinkertaisesti mahtava ymmärtää edes vähän miten maailma toimii.

Miksi opiskelu sitten ei vaan joskus suju?

Mitään ei jää mieleen vaikka kuinka tankkaisi. Pää tuntuu lähinnä olevan tyhjä kaikuva koppa, johon ei saa mitään yhteyttä. Aivan kuin sinne ei mitään tietoa koskaan olisi laitettu. Huhuu! Onko ketään kotona? Muut puhuvat fiksuja ympärillä mutta itselle tuntuu vaikealta edes seurata keskustelua. Puuroako siellä päässä on?

Näin kävi viimeksi, kun suoritin liikuntalääketieteen kursseja. Koulussa puhuttiin kieltä nimeltään lääketiede. Suomen kielen opettajalle se on kaukaisempi tuttavuus kuin heprea, jota olin sentään aikaisemmin opiskellut. Luennoilla oli aiheita joita luulin vain molekyylibiologien opiskelevan. Jouduin opettelemaan uuden kielen ja lisäksi vielä täysin uudet asiat. Samaan aikaan työelämässä oli kiireistä, joten aikaa opiskeluun ei oikein ollut.

Kerran taas menin arabian kurssille. Kävin kahdesti saman kurssin, mutta en oppinut kunnolla edes lukemaan enkä kirjoittamaan kieltä. Mitään kielisiltoja en voinut rakentaa aiemmin oppimiini kieliin, koska mitään tuttua siinä ei ollut. Kirjaimeni muistuttivat egyptiläisiä hieroglyfejä. Tiesin että käsialani oli surkeampaa kuin ekaluokkalaisen. Muut ryhmässä vaikuttivat olevan taitavia, vaikka taisi eräskin kurssikaveri käydä samaa kurssia jo kolmatta kertaa.

Koulunkäynti eri ikävaiheissa on erilaista

Lapsena käy koulua, koska siellä on kivaa ja oppii uusia asioita ja muutkin käyvät siellä. Teininä joku jättää koulun väliin. Moni muukin miettii jälkeenpäin, että tuliko koulussa oikeasti tehtyä jotain. Myllerrys päässä ja kehossa on käynnissä ja kaikki muu tuntuu tärkeämmältä kuin koulu. Lukioon tai ammattikouluunkin moni menee vielä kavereiden perässä, mutta jossain vaiheessa herää iso kysymys: Mitä oikeasti haluan tehdä? Mitä haluan opiskella? Ja myös miten oikeasti opiskella, kun tietomäärä koko ajan kasvaa ja asiat vaikeutuvat? Ja pitäisi ehtiä elääkin sitä nuoruutta.

Näitä kysymyksiä kysyin itsekin. Muutin 17-vuotiaana kotoa, kävin töissä ja maksoin omat laskuni. Lukio töksähti enkä oppinut enää mitään. Halusin mennä omia teitäni ja allekirjoittaa itse omat sähkösopimukseni ja koulupoissaololaput. Löysin tieni iltalukioon ja samalla löysin oman tapani opiskella: oman rytmin, valinnat ja tavoitteet sekä joustavuutta. Iso kivi koulutieltä vierähti kun pystyin itse vaikuttamaan opintoihini.

Toisen kerran opinnot töksähti yliopistossa. Erokin tapahtui. Sydän oli nyrjällään ja hakkasi rinnassa jatkuvaa stressitilaa. Sain paniikkihäiriötä ja ahdistusta. Istuin yliopiston kirjastossa ja katsoin tenttikirjoja. Katsoin vain. Ajatukset juoksivat ihan muualla. Miten silloin voi opiskella?

Anna opiskelulle aikaa ja tilaa

Pääsin juttelemaan asioista ja aloin asettaa ihan pieniä tavoitteita: 15 minuuttia lukemista ja tauko. Ei liian isoihin tiloihin opiskelemaan menemistä, jos ne ahdistivat. Pikkuhiljaa takaisin siihen entiseen normaaliin. Kuuntelin musiikkia ilman sanoja kun luin ja se auttoi keskittymään. Tarvitsin paljon aikaa ja rauhaa. Joskus täytyy vaan muistaa antaa itselle ja opinnoille aikaa ja tilaa. Opiskelu on osa elämää,  eikä niitä saa erilleen vaikka välillä haluaisi. Kokonaisina ihmisinä me opiskelijat kouluihin menemme. Sellaisina me opettajatkin haluamme opiskelijat koulussa kohdata.

Jatkaessani liikunnan opintoja Vierumäellä, kehitin muistamiseen tekniikoita. Osan olin unohtanut ja osan löysin uusia. Kertasin ja asiat kertautuivat, niitä piti pohtia tunneilla ja harjoitella käytännössä pt-asiakkaiden kanssa. Tuntui että kun asioista puhui, uusi kieli alkoi sujua ja tiedotkin lopullisesti jäivät mieleen. Luin lisää ja eri näkökulmista esim. lihaskuntoharjoittelusta. Luin ja jumppasin samalla. Kuvittelin mielessäni liikkeitä. Kuvallisena ihmisenä minua auttoi myös visualisointi ja katselin kuvia aina tarkkaan.

”Tiedän vain sen etten tiedä”

Sokratella täytyi olla maailman paras asenne uuden oppimiseen. Hän tiesi lähes kaiken aikanaan tiedetyn. Silti yksi hänen kuuluisimmista lauseistaan on ”Tiedän vain sen, etten tiedä”. On siis nautittava oppimisen tunteesta ja sietää että kirjoittaa arabiaa kuin 7-vuotias. Koko ajan kuitenkin osaan vähän paremmin.

Menenkin kolmannen kerran arabian kurssille heti kun kotiläksyjen tekemiselle ja ääntämisen harjoittelulle on aikaa. Löysin jo hyviä appeja sanojen kertailuun. Ostin hyvän tussinkin, jolla voin harjoitella kirjainten piirtämistä. Enkä välitä vaikka en heti onnistu. Jos homma karahtaa välillä kiville, se kuuluu minulla osaksi opiskelua.

Parasta siis vain ihmetellä ja kysyä ja toistaa: Tiedän vain sen etten tiedä! Niin sanoi Sokrates.

Nana

Kirjoittaja työskentelee SDO:lla suomen kielen opettajana. Vapaa-ajalla hän harrastaa monenlaista liikuntaa, lukee ja pyörittää omaa koruyritystä.