Hoitajia suurella sydämellä ja kovalla kestävyydellä tarvitaan aina
Venyy ja paukkuu, mutta jotkut asiat eivät muutu.
Lähdin itse aikanaan toisen polven hoitajana opiskelemaan alaa, koska halusin olla tukena ja auttaa ihmistä, joka ei itse pysty arjessa kaikkia asioitaan hoitamaan. Aivan erityinen työnimu oli päivissä, joiden arkeen pystyin tuomaan jotain ekstraa. Oli se sitten kävely kevätauringossa, makkaran paisto leirinuotiolla tai uuden villatakin osto isolla kirkolla.
Ajattelin, että silloisen työnantajani arvot oli kirjoitettu niin sydämeeni kuin selkärankaanikin. Kaikessa mitä teen, pitää nuo arvot toteutua. Jopa niissä vaikeimmissakin arjen tilanteissa, kun voimat ja huumori on kaikilta käytetty loppuun.
Eelleen haluan tehdä työni arvoja kunnioittaen. Ja kun puhun arvoista, puhun niistä pehmeistä ja eettisistä arvoista, jotka ohjaavat työtämme niin sote-alalla kuin oppilaitosmaailmassa Suomen Diakoniaopistossakin. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan tukevat toinen toisiaan. Ne muistuttavat meitä itse valitsemastamme alasta, jossa saamme kulkea toisen ihmisen rinnalla arvostaen ja kunnioittaen. Saan olla kohtaamisen ammattilainen jokaisena päivänä omalla esimerkilläni.
Jokainen meistä kantaa tässä kummallisessa ajassa huolta vaikka mistä ja kenestä. Miten hallitus ja viranomaiset meitä ohjeistaa ja rahasäkin nyörejä raottaa? Miten kuntien organisointitaidot kaikkiin vaateisiin riittää? Onko hoitohenkilökuntaa tarpeeksi ja pysyvätkö he kunnossa? Onko alalle valmistuvilla ammattiin riittävät taidot? Ja ennen kaikkea, miten pärjäävät ja voivat ne kaikkein eniten hoivan tarpeessa olevat?
Edelleen haluan ehkä provosoivastikin muistuttaa, että olemme jokainen täällä vain kerran ja valinneet tämän alan. Emme valinneet kiirettä, koronaa tai taloudellista ahdinkoa, mutta valitsemme joka päivä että haluamme kulkea rinnalla ja kohdata toinen silmiin katsoen ja keskittyen. Olen tässä, näen sinut.
Mietin usein tekisinkö jotain toisin jos olisin nyt työuraani aloittava. Mielessäni on ollut monia eri vaihtoehtoja. Syvällä sisimmässä kuitenkin tiedän, että en tekisi mitään toisin, minulla on hoitajan sydän. Alalle tarvitaan lisää väkeä ja mikään ei tunnu nyt riittävän.
Toivon, että jokainen joka tuntee samanlaista paloa kuin minä olen tuntenut kohtaamiseen, tulisi meille SDOlle. Tule muistuttamaan ja vaatimaan että antakaa minulle se ammattiosaaminen! Sydän minulla on jo paikoillaan.
Jos tunnistat itsesi, tervetuloa!
-Susanna Savolainen-
Kirjoittaja toimii koulutuspäällikkönä Alppikadun kampuksen sosiaali- ja terveysalan perustutkintoissa. Susannan sydän sykkii aina ja ikuisesti osittain kehitysvammatyölle, sillä hänen ensimmäisiä työpaikkojaan oli Rinnekoti.
PS. Videosta voit katsella millaista psykologilla oli kehitysvamma-alan työkokeilussa Rinnekodissa.
